Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

Irlantilaisen Maggie O'Farrellin Käsi jota kerran pitelin on naisen viides kirja ja ensimmäinen suomennos. Paljon kehuttu kirja jätti hieman oudon olon. Ei sillä, etteikö se olisi ollut hyvä juoneltaan ja tarinaltaan ja taidokkaasti kirjoitettu. Se jäi mietityttämään pitkäksi aikaa, mikä tietysti on hyvä asia ja hyvän kirjan merkki. Kirjan kieli on todella kaunista ja soljuvaa, melkein runollista. Tätä lukisi lisääkin. Toivottavasti myös kirjailijan aiemmat teokset suomennetaan joskus tulevaisuudessa.

Kirja on rakennettu kahteen aikatasoon. Ajallisesti kuljetaan vuorotellen nykyajan ja noin 50-70-lukujen välillä. Lontoolainen Ted ja suomalainen (!) Elina ovat juuri saaneet lapsen, eikä mikään ole kuin ennen. Elina yrittää toipua järkyttävästä synnytyksestä ja Ted kamppailee oman menneisyytensä kanssa. Painostava ja ahdistava tunne, että on jotain mitä pitäisi muistaa eikä oikein täsmää, on melkein käsikosketeltavaa.
Menneisyydessä maalla kasvanut parikymppinen Lexie Sinclair saapuu Lontooseen ja kohtaa elämänsä rakkauden, työskentelee lehdessä ja kamppailee toimeentulon kanssa pienen lapsen kanssa. Juoni etenee sujuvasti ja sopivasti yllättäen, ettei lukija ihan arvaa sitä etukäteen, vaikka aavisteleekin miten asiat voisivat olla. Jännästi hämärtyneet henkilöiden nimet, paikat ja henkilöllisyydet on rakennettu niin taitavasti, että yllätyksiä on todellakin luvassa. Kyseessä ei ole ole mikään suuri sukukronikka, vai oikeastaan aika simppeli ja surullinen pieni tarina, joka huomaamatta kasvaakin elämän kokoiseksi.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Itse pääsin vauhtiin vasta jossain kirjan puolivälissä. Aluksi hahmot jotenkin ärsyttivät ja kuvittelin, että juonihan on itsestään selvä. Etenkin Tedin ja Elinan kamppailu upouuden vanhemmuden kanssa tuntui vieraalta ja hahmot epäsympaattisilta. Odotin aina luvun loppua, että pääsisin jatkamaan Lexien tarinaa. Vasta tosiaan jossain sivulla 170 aloin ymmärtää nykypäivän ihmisiä ja Tedkin muuttui kiinnostavaksi, Elina tosin ei koskaan. Loppuosa kirjasta meni aivan ahmimalla ja olin todella tyytyväinen, etten luovuttanut kuten mielessä kävi parikin kertaa.

kuva: www.sets.fi